”Eläimistä tuli susia,
millä liikaa häntää,
millä iso murheellinen pää.
Vähän vähältä ne alkoivat sopeutua,
kävivät maisemaan taloksi,
saivät täpliä, somistuivat,
joku lensi.

Kissa,
kissa yksin
ilmaantui valmiina
ja ylpeänä:
se oli heti syntyään täydellinen,
kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.
Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi
olevansa runoilija
kärpänen kokee lentävänsä
kuin pääskynen,
runoilija
yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään
hiireen,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.
Ei ole sen veroista ykseyttä,
ei kuu eikä kukka
ole rakennettu
niin hyvin:
se on niin yksi kappale
kuin aurinko tai topaasi
ja sen joustava ääriviiva
on siro ja luja
kuin laivan keula.
Sen keltaisista silmistä
jää yksi ainut viiru
johon lentävät yön kolikot.
Oi pikkuinen
keisari
ilman keisarikuntaa,
isänmaaton valloittaja,
salongin pieni tiikeri,
eroottisten taivaskattojen
lemmensulttaani,
sinä komennat myrskyssä
rakkauden tuulta
kun liikut
ja painat maata vasten
neljä herkkää jalkaa,
nuuhkit,
epäilet kaikkea
mitä maa kantaa päällään,
sillä kaikki on saastaista
kissan tahrattomalle käpälälle.
Oi huoneiston joutilas peto,
yön röyhkeä käpälänjälki,
laiska, jäntevä
ja etäinen,
syöverinsyvä kolli,
asumusten salainen poliisi,
jonkin kadonneen sametin
tunnusmerkki,
varmaankaan et ole lajina arvoitus,
kaiketi et ole mysteerio,
kaikki sinut tuntevat; kuulut
ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissansa isäntiä,
omistajia, kissan enoja,
kavereita, virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.
Minä en.
Minä luulen toisin.
Minä en tunne kissaa.
Minulle on tuttua monenmoinen,
elämä ja sen arkipelaagi,
meri ja kaupungin laskemattomuus,
kasvitiede,
naiset ja niiden kummat salat,
matematiikan kertotaulut ja miinukset,
maan vulkaaniset suppilot,
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
pappien sinertävä atavismi,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen
välinpitämättömyyteen,
sen silmissä on kultaiset numerot.”

Pablo Neruda: Andien mainingit

***

Ode to the cat

There was something wrong
with the animals:
their tails were too long, and they had
unfortunate heads.
Then they started coming together,
little by little
fitting together to make a landscape,
developing birthmarks, grace, flight.

But the cat,
only the cat
turned out finished,
and proud: born in a state of total completion,
it sticks to itself and knows exactly what it wants.
Men would like to be fish or fowl,
snakes would rather have wings,
and dogs are would-be lions.
Engineers want to be poets,
flies emulate swallows,
and poets try hard to act like flies.

But the cat
wants nothing more than to be a cat,
and every cat is pure cat
from its whiskers to its tail,
from sixth sense to squirming rat,
from nighttime to its golden eyes.
Nothing hangs together
quite like a cat:
neither flowers nor the moon
have
such consistency.
It's a thing by itself,
like the sun or a topaz,
and the elastic curve of its back,
which is both subtle and confident,
is like the curve of a sailing ship's prow.
The cat's yellow eyes
are the only
slot
for depositing the coins of night.
O little
emperor without a realm,
conqueror without a homeland,
diminutive parlor tiger, nuptial
sultan of heavens
roofed in erotic tiles:
when you pass
in rough weather
and poise
four nimble paws
on the ground,
sniffing,
suspicious
of all earthly things
(because everything
feels filthy
to the cat's immaculate paw),
you claim
the touch of love in the air.
O freelance household
beast, arrogant
vestige of night,
lazy, agile
and strange,
O fathomless cat,
secret police
of human chambers
and badge
of burnished velvet!
Surely there is nothing
enigmatic
in your manner,
maybe you aren't a mystery after all.
You're known to everyone, you belong
to the least mysterious tenant.
Everyone may believe it,
believe they're master,
owner, uncle
or companion
to a cat,
some cat's colleague,
disciple or friend.
But not me.
I'm not a believer.
I don't know a thing about cats.
I know everything else, including life and its archipelago,
seas and unpredictable cities,
plant life,
the pistil and its scandals,
the pluses and minuses of math.
I know the earth's volcanic protrusions
and the crocodile's unreal hide,
the fireman's unseen kindness
and the priest's blue atavism.
But cats I can't figure out.
My mind slides on their indifference.
Their eyes hold ciphers of gold.

Pablo Neruda